tiistai 3. marraskuuta 2015

1. Tunnistamaton lentävä esine

Eräs Yhdysvaltain laivaston uusimmista aluksista, risteilijä USS Patton, oli tavanomaisella harjoituspurjehduksellaan San Fransiscon edustalla. Se oli lähtenyt edellisenä päivänä Fort-saaren tukikohdastaan. Sää oli tavanomainen näille merialueille vuodenaika, alkusyksy, huomioiden. Alus keinahteli raskaasti suurissa Tyynen Valtameren mainingeissa.

Kommodori Jack Carpenter, viisissäkymmenissä oleva tukevanpuoleinen mies, istui aluksen tutkahuoneessa ja tuijotti tarkkaavaisena kuvaruutuun, jossa keltavihreä valokeila viisti karttamaisemaa.

- Mihin se nyt hävisi?, hän kysyi vieressään seisovalta tutkaupseerilta.

Tutkaupseeri, toisella matkallaan USS Pattonilla palveleva pitkä ja komea yliluutnantti John Masters, oli yhtä ymmällään kuin esimiehensäkin. Hän osoitti kuvapintaa.

- Sen pitäisi olla tässä, sir, mutta sitä ei vain näy. En pysty selittämään asiaa, paitsi jos kohde on tutkassa näkymätön.

Miehet seurasivat edelleen kuvaa. Yliluutnantti Masters painoi joitakin mittaritaulun lukuisista säätönapeista muuttaakseen mittauskulmia ja tutkasäteiden aallonpituutta. Erään tällaisen toimenpiteen jälkeen tuntematon kohde jälleen ilmestyi kuvaputkelle.

- Nyt se näkyy taas, sir. Se on liikkunut satoja kilometrejä hyvin lyhyessä ajassa. Se on kohta kantamamme ulkopuolella.

- Soittakaa viestikeskukseen. Hekin ovat tietysti sen havainneet, mutta ilmoitus on silti paikallaan. Selostakaa samalla, millä polarisaatiokulmilla saitte parhaimman kuvan.

Kun yliluutnantti Mastersin puhelu Yhdysvaltain laivaston viestikeskukseen saapui, siellä tiedettiin jo tuntemattomasta lentävästä esineestä. Tieto oli samantien välitetty myös kaikille tärkeimmille havaintoasemille esineen oletetun lentoreitin varrella. Pari hävittäjääkin oli ehditty lähettää tunkeilijan perään, mutta niiden oli tyytyminen lyhyeen ja tuloksettomaan partiolenkkiin. Kohde oli aivan liian nopea ja lensi aivan liian korkealla.

Muutamassa minuutissa koko läntisten asevoimien tehokas tutkaverkosto pohjoisella pallonpuoliskolla oli komennettu tuntematonta kohdetta seuraamaan. Esine näkyi lyhyen hetken Grönlannin eteläkärjessä sijaitsevan tutkan kuvassa, sitten se havaittiin Islannin pohjoisosissa, ja viimeinen havainto siitä tehtiin Naton Norjassa sijaitsevilla suurtehotutkilla. Niiden antaman kuvan mukaan vieras esine näytti katoavan jonnekin Suomen keskiosiin.

Joitakin päiviä näiden tapahtumien jälkeen pidettiin Yhdysvaltain puolustusvoimien päämajassa Pentagonissa neuvottelu, johon osallistui tärkeimpien aselajien, CIA:n sekä kansallisen UFO-tutkimusinstituutin asiantuntijoita, yhteensä kuusi miestä. Kokousta johtavalla kenraali Frank Collinsilla oli puheenvuoro:

- Tämä on merkittävin havainto tunnistamattomasta lentävästä kohteesta vuosikausiin. Oletteko, hyvät herrat miettineet, mikä esine voisi olla?

- Olemme katsoneet tutkakuvat nauhalta useampaan kertaan, ja näyttää, että kyseessä on ilmakehän yläosissa etenevä lentokone... tai avaruusalus. Kadotimme kontaktin siihen Suomen yläpuolella, mutta se on voinut lentää tutkakantamamme alapuolella idemmäksikin, ilmavalvontajoukkoihin kuuluva eversti David Lockhard vastasi.

- Tarkoitatteko, että venäläisillä olisi jotain tekemistä asian kanssa?, kysyi CIA:n edustaja Hugh Barker.

- En tiedä venäläisistä, mutta ei kai alus sentään ulkoavaruudestakaan ole? Venäläiset ovat kehitelleet sukkulaansa... tosin meillä ei ole havaintoja rakettien laukaisusta viime ajoilta. NASA:n pojat voisivat ehkä kertoa asiasta enemmän.

Pitkään vaiti istunut UFO-tutkimusinstituutin asiantuntija, tohtori Bill Ford keskeytti tämän pohdinnan:

- Pelkäänpä, että on turha etsiä aluksen omistajaa maapallon kamaralta. Ainoastaan kaksi valtiota, Yhdysvallat ja Venäjä, kykenevät lähettämään avaruuteen tuon kokoisen esineen. Ja tiedämme, että se ei ole kumpikaan meistä. Ehdotan, että lähetämme miehiä tutkimaan aluetta, jossa kohde viimeksi havaittiin. Se voi olla hukkareissu, mutta muutakaan johtolankaa meillä ei ole. Ehkä tavoitamme kuitenkin silminnäkijähavaintoja.

Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa. Heti lentävän kohteen havaitsemisen jälkeen määrättyä asian täydellistä salaamista päätettiin jatkaa. Lopuksi tohtori Bill Ford täsmensi esitystään laskeutumispaikan tutkimisesta:

- Luulen, että emme tarvitse tutkijaryhmää. Minulla on tiedossani mies, jolle tällaiset asiat ovat tuttuja. Hän on kierrellyt paljon maailmaa näissä merkeissä ja tehnytkin eräitä mielenkiintoisia havaintoja. Hän tuntee alan läpikotaisin. Hänen nimensä on Harry Benton.

Ford latasi salkustaan ottamansa ATK-levykkeen tietokoneeseen, ja hetken kuluttua ensiksi Bentonin valokuva ja sitten hänen henkilötietonsa ja ansioluettelonsa ilmestyivät neuvotteluhuoneen seinällä olevaan suureen kuvaruutuun. Miehet tutkivat tietoja. Joku esitti kysymyksiä, joihin Ford vastaili.

- Taidat tosiaan luottaa tuhon heppuun?, kysyi puheenjohtajana toiminut kenraali Collins.

- Jos tiedätte paremman...

- Ei, jos sinä luotat häneen, emmeköhän me muutkin voi luottaa? Vai mitä arvoisat herrat?

Kysymys sai aikaan myönteistä hyminää ja joitakin kahdenkeskisiä repliikkejä. Kenelläkään ei ollut esittää seikkoja Bill Fordin ehdotusta vastaan. Puheenjohtaja sanoi vielä muutaman sanan:

- Tämä kokous katsotaan siis päättyneeksi. Palataan asiaan, kunhan jotain uutta ilmenee. Kaikille tiedotetaan. Ja sinä Bill, käyhän lähettämässä tuo miehesi matkaan mahdollisimman pian. UFOlle ei saa antaa liikaa etumatkaa.

Viimeksi mainitun lauseen - jota säesti muiden hyväntuulinen naurahdus - Collins sanoi hymyillen. Hänen ilmeensä olisi kenties ollut toinen, jos hän olisi tiennyt, mitä kaukaisessa Suomessa oli samaan aikaan tapahtumassa.

2. Kauhu nousee vedestä

Kallaveden pinta aaltoili syysmyrskyn voimasta. Vaahtopäiset laineet paiskautuivat vasten aallonmurtajaa, jonka kärjessä muutama jo lehtensä pudottanut kitukasvuinen koivu taipuili tuulessa. Läheisen Kuopion kaupungin valot loivat alueelle aavemaisen hämärän.

Aallot heittävät rantaan milloin mitäkin. Tuuli paiskoo järveen kaikenlaista, joka sitten ajautuu jossakin maihin. Oliko aallonmurtajan vieressä pintaan pilkistävä tumma möhkäle sekin vain uppoamaisillaan oleva puu tai jotain muuta tuulen tuomaa rojua? Ehkä näin olisi voinut luulla, ellei olisi nähnyt, kuinka möhkäle hitaasti kohottautui vedestä ja laahautui rantakivelle. Se oli ihminen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta eikö jäätymäisillään oleva pimeä järvi ollut hieman outo paikka harrastaa uintia? Ehkä teille tai minulle, mutta ei tälle olennolle.

Tummanvihreä ihmisenkaltainen olento oli hetken kyyhöttänyt rantakalliolla, kun se painoi päänsä matalaksi ja pulautti aikamoisen annoksen vettä keuhkoistaan - vai pitäisikö sanoa kiduksistaan. Sitten se alkoi hengittää ilmaa. Hengitystavan muutos sai sen yskähtämään pari kertaa vaimeasti, mutta muuta haittaa siitä ei näyttänyt olevan. Olento nousi ripeästi pystyyn ja lähti kävelemään kuin kuka tahansa meistä.

Tähän aikaan kaupunki oli hyvin hiljainen. Vain öiset nakkikioskit ja jokunen ravintola olivat auki. Muuten kaupungissa nukuttiin. Oliko vedestä noussut olento siis matkalla nakkikioskille, vai mikä sen oli saanut liikkeelle? Nakkikioskille ehkä... mutta ei nakkeja ostamaan. Olennolla oli mielessään järeämpi ravinto: Raaka, verta tihkuva liha. Ihmisliha. Ja sellaistahan - tosin veri vielä virtaavana sisässään - oli tarjolla nakkikioskien liepeillä.

Kauppamatkustaja Martti Järvisen ilta oli venähtänyt hieman tavallista pitemmäksi. Hän oli saapunut kaupunkiin parin päivän kurssille, jossa erään uuden tuoteryhmän ominaisuuksiin perehdytettiin. Kurssilla hän oli yllättäen tavannut vanhan armeijakaverinsa, ja yhdessä nämä kaksi miestä olivat istuneet iltaa eräässä ravintolassa. Nyt Järvinen oli, muutaman kaljan ottaneena, matkalla hotelliinsa, ja hän tunsi kaipaavansa vielä jotakin iltapalaa. Sopivasti puiston kulmassa olikin nakkikioski, jonka kassaa myyjä oli juuri laskemassa.

Kauppamatkustaja Järvinen osti lihapiirakan. Hän oli viimeinen asiakas sinä yönä. Myytyään piirakan myyjä sammutti valot kioskista, käveli autolleen ja ajoi pois paikalta. Jäinen syystuuli ei houkutellut Järvistäkään jäämään paikalleen, vaan hän lähti kävelemään rivakasti kohti hotelliaan puoliksi syöty lihapiirakka yhä kädessään. Hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti lämpimien lakanoiden väliin, joten hän oikaisi puiston kautta. Tähän aikaan ja näin kylmällä säällä pimeässä puistossa tuskin oli ketään, jonka takia Järvisen olisi tarvinnut kantaa huolta. Tavanomaiset nuorisojengit olivat nyt kotonaan.

Jos Martti Järvinen olisi nähnyt ryppyisestä vihreästä naamasta tuijottavan viirumaisen silmäparin herkeämättä seuraavan itseään, hän olisi vielä kerran harkinnut oikopolulle lähtöään. Jos hän olisi nähnyt paksujen nahkamaisten huulten välistä pilkistävät keltaiset raateluhampaat ja kuullut niiden välistä tunkeutuvan matalan murinan, hän olisi sitäkin varmemmin muuttanut kulkureittiään. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Hän oli lähtenyt polulle, jolta ei ollut paluuta.

Pieni epävarmuuden tunne valtasi Järvisen juuri puiston pimeimmällä kohdalla. Pelkoako se oli? Ei ehkä pelkoa, mutta kenties ihmislajille tunnusomaista halua pimeiden paikkojen karttamiseen. Tässä vaiheessa ratkaisu oli kuitenkin jo tapahtunut. Järvinen olisi voinut ryömiä, kävellä tai juosta. Mikään näistä kulkemistavoista ei olisi pelastanut häntä kohtalolta, joka vääjäämättä oli tuleva hänen osakseen. Tummanvihreä limainen aave seurasi häntä polkua ympäröivässä metsässä koko ajan saavuttaen.

Järvinen ei ehtinyt havaita mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän ehti tajuta raudanlujan otteen tarttuvan itseensä ja jonkin terävän ja kostean pureutuvan viiltävän tuskallisesti kaulaansa. Vaistomaisesti hän yritti kääntyä ja rimpuilla itseään irti ahdistajansa otteesta, mutta se oli turhaa. Terävien hampaiden aiheuttama kipu kaulan alueella tuntui yhä voimakkaampana, ja jokin lämmin ja märkä valui pitkin hänen ihoaan. Se oli hänen omaa vertaan. Järvisen silmissä alkoi hämärtää... hän ei koskaan tullut tietämään minkä kohtalon uhriksi hän oli joutunut.

Vihreä ihmismäinen olento imi verta Järvisen kaulasuonista tottuneesti. Sitten se alkoi raadella hänen ruumistaan ja haukkailla isoja paloja tummanpunaista lihaa. Tyydytettyään nälkänsä olento poistui aavemaisesti paikalta ja pulahti muutaman minuutin kuuluttua sinne mistä oli tullutkin - hyiseen Kallaveteen.

3. Rikos vai mysteeri

Komisario Saarinen ja rikostutkija Paavola keskustelivat pöydän ääressä poliisilaitoksen taukohuoneessa. Molemmat miehet olivat jo jonkin aikaa työskennelleet toimistoissaan, ja nyt oli aamukahvin aika. Eräs uusi rikostapaus tuntui askarruttavan heitä.

- Tällaista ei ole ennen tapahtunut näillä seuduilla, mutisi Paavola mietteissään. En ymmärrä, millä sitä miestä oli viilletty. Milloin saat raportin patologilta?

- Lupasivat iltapäiväksi. Sanoivat, että kaveri on aivan kuin siltä olisi veret laskettu.

- Tuntuu ihmeelliseltä. Eivät kai koirat tuollaista tee? Jos ruumis on maannut pusikossa ja...

- En ole kuullut koirien kuristaneen ketään hengiltä. Tämä oli kuristettu.

Rikostutkija Paavola nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi pitkän kulauksen. Sitten hän yskäisi vaimeasti selvittääkseen kurkkuaan ja sanoi:

- Kukaan ei ole vielä tiedustellut ruumiista. Ehdotan, että emme anna toistaiseksi mitään tietoja julkisuuteen. Katsotaan ensin mitä uutta saamme selville. Voi olla, että on otettava yhteys Helsinkiin.

Miehet jatkoivat pohdiskeluaan ja palasivat sitten tavanomaisia yön tapahtumia - puukotuksia ja sen sellaisia - selvittelemään.

Sanomalehtien toimituksissa ollaan aina valppaana. Toimittajien tehtävänä on tietää mitä ympäristössä tapahtuu. Jotakin kautta tieto menee heille silloinkin kun sen ei tarkoiteta menevän. Niin oli käynyt nytkin. Kun korkeat poliisiviranomaiset sopivat keskenään, että asia pidetään lehdistöltä salassa, paikallisen lehden toimituksessa tiedettiin jo, että eräästä Kuopion puistosta oli aamulla löydetty kuollut mies. Joku oli nähnyt, kuinka häntä kannettiin ambulanssiin. Myös poliiseja oli nähty paikalla.

Komisario Saarinen joutui - eikä suinkaan ensimmäistä kertaa uransa aikana - turvautumaan mielikuvitukseensa Kuopion Uutisten toimittaja Vesa Monosen soittaessa hänelle ja kysyessä ruumiista:

- Se oli joku kuoliaaksi paleltunut puliukko. Ei sen kummempaa. Mitään rikokseen viittaavaa emme ole havainneet. Ikävä juttu tietysti sinänsä, mutta tällaistahan sattuu.

- Niin, mutta eräs silminnäkijä kertoi nähneensä miehessä pahoinpitelyn jälkiä.

"Pahus!", ajatteli Saarinen itsekseen ja mietti hetken millainen selitys kelpaisi lehtimiehelle:

- Tuota, tuota, tiedättehän te nuo laitapuolen kulkijat. Mies oli illalla nahinoinut tuossa torin kulmilla ja ilmeisesti siinä saanut joitakin naarmuja. Verta nenästä ja niin pois päin. Meille tuosta jo illalla ilmoitettiinkin. Asialla ei ole kuitenkaan yhteyttä hänen kuolemaansa.

Toimittaja Mononen tyytyi komisarion selitykseen ja mietti miten sijoittaisi uutisen lehteen vai kirjoittaisiko siitä lainkaan. Pieni juttu yhdelle palstalle. Eiköhän se riittäisi. Ei siis rikos vaan tapaturma, vai miksi pultsarin kokemaa kohtaloa nimittäisi? Luonnolliseksi kuolemaksiko?

Rikoshan se kuitenkin oli, ainakin asiaa tutkivien poliisimiesten mielestä. Laboratorio oli ilmoittanut miehen kuolinsyyksi menehtymisen veren loppumiseen. Uhrin vaatteissa ja puistossa hänen löytöpaikallaan oli kyllä ollut verta, mutta ei niin paljon että sen määrän menettämiseen olisi kuollut. Veri oli täytynyt poistaa uhrista jonnekin muualle - vielä hänen eläessään. Mutta kuka sen olisi tehnyt? Ja mitkä olivat ne käsittämättömät jäljet uhrin kaulassa? Vampyyreihin kukaan poliiseista ei sentään uskonut, mutta jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuutta mietittiin.

Tutkimukset jatkuivat rutiininomaisesti, mutta mitään oleellista uutta ei tullut ilmi. Johtolangat - jos sellaisia edes oli - loppuivat kaikki lyhyeen. Samaan aikaan kun uhrin omaisille ilmoitettiin traagisesta tapahtumasta, ja hänen tuttaviaan puhuteltiin, pari rikostutkijaa ryhtyi perehtymään paikkakunnan epämääräisen aineksen viimeaikaiseen toimintaan. Erilaisia outoja yhteenliittymiä - paholaisen palvontaa ja sen sellaista - paikkakunnalla tiedettiin esiintyvän. Poliisit toivoivat, että ehkä niitä tutkimalla löytyisi vastaus salaperäiseen viiltelymurhaan.

4. Erikoismies

Vaikka jotkut lapsena haaveilevat veturinkuljettajan ammatista ja päätyvät aikuisena veturinkuljettajiksi, suurimmalla osalla ihmisistä lapsuuden haaveammatit jäävät toteutumatta. Näin oli tapahtunut myös Harry Bentonille. Ollessaan pieni lapsi hän katsonut televisiosta varhaisten astronauttien sankarijuhlintaa ja haaveillut monen muun pikkupojan tavoin astronautin urasta. Nuorena koululaisena tavoite oli muuttunut realistisemmaksi taistelulentäjän ja myöhemmin liikennelentäjän uraksi. Nämä puolestaan olivat saaneet College-vuosina antaa tilaa merikapteenin ammatille haaveiden listalla. Päätyessään yliopistoon teknisten aineiden ja biologian pariin, Benton oli vähitellen tajunnut ajautuvansa muualle kuin lapsuutensa sankariammatteihin, nimittäin arkipäiväiselle tutkijan ja tiedemiehen uralle.

Bentonin ensimmäiset työpaikat olivat olleet pitkästyttävää puurtamista yliopistojen laboratorioissa tai arkielämän kenttätöissä. Tuon tuostakin hänen mieleensä oli tullut ajatus, että jos jompikumpi hänen varhaisimmista ammattihaaveistaan olisi toteutunut, hän voisi juuri sillä hetkellä vaikkapa ohjata matkustajakonetta jossakin Australian yläpuolella tai navigoida rahtilaivaa Intian valtamerellä. Näissä ammateissa hän olisi saanut kokea sellaista miehistä seikkailua, jota hänen toteutuneet työtehtävänsä, kuten laboratoriotulosten syöttäminen tietokoneelle tai lujuuslaskelmien tekeminen jollekin rakenteelle, eivät juuri tarjonneet.

Harry Bentonin isä, Eddie Benton oli työskennellyt erään öljy-yhtiön insinöörinä eri puolilla maailmaa, ja nuori Harry oli lapsena kuunnellut isänsä jännittäviä kertomuksia öljynporauksista luoksepääsemättömissä viidakossa, sotien ja yllättäen räjähtäneiden öljypalojen keskellä. Eräs tällainen räjähdys oli lopulta koitunut Eddie Bentonin kohtaloksi pojan ollessa yksitoistavuotias.

Ehkä isän matkat kaukaisissa maissa ja hänen varhainen tapaturmainen kuolemansa olivat jättäneet pojan mieleen levottoman seikkailunkaipuun. Tai ehkä syynä oli jokin muu. Kuka tietää. Joka tapauksessa Harry Benton oli koko tutkijanuransa ajan tuntenut tyytymättömyyttä tavalliseen rutiinityöskentelyyn ja kaivannut jotain vaihtelevampaa. Niinpä kun virka Kansallisessa Ufotutkimusinstituutissa oli tullut hänen tietoonsa, hän oli heti pyrkinyt siihen.

Uusi työ oli ollut Harry Bentonille lähes kaikkea sitä, mistä hän oli nuoruudessaan haaveillut. Hän oli saanut matkustella mitä erilaisimmissa paikoissa ja mitä erilaisimmilla kulkuneuvoilla. Pari kertaa hän oli päässyt matkustajaksi jopa ydinsukellusveneeseen. Ufotutkimusinstituutti oli järjestänyt tutkimustehtävien välissä Bentonille monenlaista ammatissa tarvittavaa lisäkoulutusta, harjoittaen hänet mm. Yhdysvaltain laivaston erikoiskurssilla laitesukeltajan tehtäviin.

Tutkijantyönsä, matkojensa ja koulutuksensa aikana Benton oli tutustunut suureen joukkoon eri alojen ihmisiä ja seurallisena ja sympaattisena ystävystynyt monien kanssa.

Harry Benton oli hieman päälle kolmekymmenvuotias. Hänen tumman tuuhean tukkansa ympäröimät kasvonpiirteet olivat miellyttävät, ja hänen silmistään huokui ystävällisyyttä. Benton vaikutti lempeältä, mutta kuitenkin tarvittaessa määrätietoiselta. Hänen pitkä harjaantunut ulkomuotonsa toi mieleen palvelemisen jossakin henkisesti ja fyysisesti vaativassa ammatissa, kuten upseerina. Ulkonäöstään huolimatta Benton ei kuitenkaan ollut pienimmässäkään määrin "militaarinen". Hänen sotilasansionsa rajoittuivat muutamaan armeijan erikoiskurssiin, ja tämä lyhyt tutustuminen sotilasilmapiiriin oli riittänyt vakuuttamaan hänelle, että armeijaympäristö tiukkoine säännöksineen ja hierarkioineen ei ole häntä varten.

Benton oli palannut pari viikkoa sitten pitkältä Kauko-Idän matkalta ja vietti nyt hyvin ansaittua lomaa Long Islandin asunnollaan odotellen mihin uusi komennus hänet seuraavaksi veisi. Paikka voisi olla yhtä hyvin New Yorkin keskuspuisto kuin Borneon luoksepääsemätön viidakkoseutu. Benton oli jäljittänyt tuntemattomia avaruuden ilmiöitä Afrikan pimeimmissä sademetsissä, Himalajan korkeimmilla huipuilla ja valtamerten syvyyksissä, vain muutama paikka mainitaksemme.

Benton istui lepotuolissa talonsa uima-altaan ääressä naukkaillen välillä lasista, jossa oli Coca-Colaa, jäitä ja sitruunaviipale. Alkoholista hän ei erityisemmin välittänyt, vaikkei mikään raivoraitis ollutkaan. UFO-ilmiöissä oli hänelle huumaavia kokemuksia aivan riittämiin.

Ovikello soi, ja Benton meni avaamaan. Oven takana oli hänen vanha tuttavansa Roger Southend. Benton tervehti ystäväänsä:

- No, mikäs sinut tänne tuo? Etkö enää asukaan Euroopassa?

- Enhän toki. Tutkimustyöni loppui jo kuukausia sitten. Viime ajat olen järjestellyt arkistoja instituutissa. Mutta sinua ei ole näkynyt. Luulin jo, että olet siirtynyt muihin hommiin.

Miehet jatkoivat keskusteluaan. Benton kertoi tutkimusmatkoistaan, jotka viime aikoina olivat keskittyneet yliluonnollisten sieppausilmiöiden kartoittamiseen. Hänen uusimmat raporttinsa ja haastattelunsa teettäisivät instituutilla taas paljon töitä. Rogerkin saisi uutta järjesteltävää, vaikkakin varsinainen tieteellisten faktojen analysointi tehtäisiin supertietokoneilla.

- Kuulehan Harry, Southend jatkoi. Oikeastaan minulla oli asiaakin. Kiinnostaisiko sinua lähteä käymään Suomessa? Bill pyysi kysymään. Hän tietää, että olet lomalla, joten hän ei itse kehdannut ottaa yhteyttä sinuun.

- Samapa tuo. Loma on alkanutkin jo tuntua pitkästyttävältä. En taida enää osata olla aloillani. Ei minusta ole istuskelemaan päiväkaudet uima-altaan reunalla. Kun on aina reissun päällä... tiedäthän.

Roger Southend tiesi hyvin, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Hän oli itsekin ollut vuosikausia kenttätehtävissä, ja siirtyminen niistä takaisin kirjoituspöydän ääreen oli hänellekin ollut vaikeaa. Perheen perustaminen oli tosin helpottanut asiaa. Tai katsantokannasta riippuen: tehnyt sen välttämättömäksi.

Harry Bentonin ei tarvinnut käyttää päiviä matkavalmisteluihin, kuten jonkun tavallisen turistin ehkä tarvitsisi. Benton oli viettänyt suurimman osan viime vuosistaan ulkomailla, joten hän tiesi kokemuksesta mitä matkoille kannatti ottaa mukaan ja mitä ei.

Koska Ufot ilmestyvät ja katoavat ennalta ilmoittamatta, tutkijat joutuvat yleensä lähtemään matkoilleen hyvin nopeasti, jos mielivät saada tuoreita havaintoja. Niinpä Bentonillakin oli tapana säilyttää tärkeimpiä matkatavaroita valmiiksi pakattuna pienessä laukussa, joka oli helppo napata nopeasti mukaan. Paitsi eräitä tieteellisiä tutkimuslaitteita, UFO-tutkijan perusvarusteisiin kuului mm. satelliittipuhelin siihen kytkettyine tietokoneineen, minikokoinen videokamera, kaksi eri tyyppistä filmille kuvaavaa kameraa sekä pieni haastattelunauhuri. Viimemainittu oli erityisen tärkeä, sillä huomattava osa UFO-havainnoista perustui silminnäkijöiden kertomusten taltiointiin.

Jo saman päivän iltana, jona oli tavannut ystävänsä Roger Southendin, Benton nousi Helsinkiin lähtevään MD 11 -tyyppiseen matkustajakoneeseen. Helsingistä hänen oli tarkoitus jatkaa matkaansa pieneen, keskellä Suomea sijaitsevaan Kuopion kaupunkiin. Lentoon kuluvan ajan Benton käytti tottuneena matkustajana hyväkseen tutustumalla kohdemaataan esittelevään kirjallisuuteen. Hän oli napannut lähtiessä mukaansa yhden matkaoppaan ja historiateoksen Ufotutkimusinstituutin kirjastosta.

5. Uusi tapaus

Professori Haapojan tytär Laura ja hänen toverinsa Pirkko pakkasivat tavaroitaan suuriin kasseihin. Mukaan sullottiin yhtä ja toista, jota viikonlopun aikana voisi tarvita. Vastikään viisitoista vuotta täyttäneet tytöt olivat saaneet vanhemmiltaan luvan olla kahdestaan yötä Lauran perheen kesämökillä. Aivan helpolla lupa ei ollut hellinnyt, mutta koska mökki ei ollut kovin kaukana, ja koska siellä oli sähköt, puhelimet ja muut mukavuudet, eivät vanhemmat lopulta olleet keksineet mitään syytä kieltääkään hanketta.

Saavuttuaan mökille tytöt panivat ensi töikseen saunan lämpiämään. He olivat molemmat innokkaita uimareita, ja vaikka oli kylmä syksy, eivät he jättäisi käyttämättä tilaisuutta pulahtaa vilpoiseen järveen.

Tyttöjen ilta sujui tavanomaisissa merkeissä. He paistoivat takassa makkaraa, keittivät teetä, söivät eväitään, kuuntelivat radiota ja lueskelivat vanhoja lehtiä, joita kesäisiltä käynneiltä jää mökeille.

- Katsos tässä, sanoi Laura ojentaen vanhaa 70-luvun muotilehteä. - Pukisitko tällaisia vaatteita päällesi?

- Ehkä, mutta kouluun en noissa lähtisi.

- Etkö? Nehän ovat muotia. Katsos tätäkin. Kaverithan katsois naama vihreänä kateudesta.

- Naama vihreänä, ehkä, mutta jostakin muusta kuin kateudesta. Hah, hah. Inhosta mieluummin.

Nyt Lauraakin jo nauratti:

- Hei, perustetaan Inho-Vaate osakeyhtiö. Tehdään vanhan näköisiä vaatteita ja myydään. Kirjoitetaan mainoksiin, että takaamme naamanne vihreyden.

- Niin ja kavereittenne naamojen.

Tytöt nauroivat kippurassa ja jatkoivat vitsailua vaatteista ja muustakin. Vähitellen nauru alkoi aiheiden loppumisen vuoksi käydä yhä väkinäisemmäksi, kunnes se loppui kokonaan, ja tytöt jatkoivat lehtiensä tutkiskelua omissa oloissaan.

- Hei sauna! Sinun vuorosi käydä lisäämässä puita, Pirkko sanoi keskeyttäen hetkeksi lehden tutkimisen. - Katso samalla paljonko siellä on lämmintä.

Sauna oli noin kolmenkymmenen metrin päässä päärakennuksesta. Ulkona alkoi jo olla hämärää. Tuuli taivutteli pihakoivuja, joista jo osa lehdistä oli tippunut. Muutama keltainen lehti lensi sisälle ovesta Lauran lähtiessä lisäämään puita. Pirkko otti mukavamman asennon sängyllä ja syventyi tutkimaan vanhaa artikkelia Beatles-yhtyeestä.

Muutaman minuutin kuluttua Laura palasi.

- Lämpö taitaa jo riittää. Panin uunin aivan täyteen, hän sanoi istuttuaan nojatuoliin ja otettuaan vanhan Seura-lehden käteensä. - Mitä sinä oikein luet?

- Kuule, täällä on tosi kiva juttu Beatlesistä. Minä en tiennytkään, että ne oli noin suosittuja. Onko sinulla yhtään heidän levyjään?

- Ei. Onko sinulla?

- Ei ole. Isällä taitaa olla pari. Beatlesit, kuka niitä enää ostais. Tyypithän on vanhoja ukkoja, yks jo haudassakin. Kuuskytluku, sehän on kivikautta.

- Niin, Rolling Stones, vierivät kivet, sekinhän viittaa kivikauteen.

Pirkkoa nauratti. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä kuunteli melko paljon 60-luvun musiikkia, ja hänen vanhemmillaankin oli suuret pinot levyjä noilta ajoilta. Oli hän itsekin niitä joskus "heikkoina hetkinään" kuunnellut, vaikka asiasta ei kannattanutkaan kavereille paljon hiiskua. Ne kuin eivät tuntuneet ymmärtävän kuin teknoa.

Pirkon koti oli varsin varakas. Hänen vanhempansa omistivat hyvin menestyvän teknisen alan yrityksen. Mikään jättiläistehdas se ei ollut, mutta riitti kuitenkin takaamaan kohtuullisen elintason perheelle. Niin kuin yrittäjillä yleensä, myös Pirkon vanhemmilla oli useimmiten niin kiire yrityksen asioissa, että perheelle ei tahtonut jäädä aikaa. Yhteisiä lomahetkiä vietettiin milloin ulkomaanmatkoilla milloin isovanhempien luona maalla. Kesämökkiä perhe ei ollut hankkinut, sillä Pirkon isä oli sanonut, että ei yrittäjällä ole aikaa mökillä vetelehtiä.

Pirkon vanhemmat eivät olleet lainkaan pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä oli ystävystynyt professoriperheen tyttären kanssa. He ajattelivat, että vaikka sivistys ei suoranaisesti olekaan tarttuvaa, ei siitä haittaakaan ole. He itse olivat lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, vaikka olivatkin hyvin koulutettuja.

Ilta pimeni nopeasti, ja vähitellen saunakin oli riittävästi lämminnyt. Vaikka kumpikaan tytöistä ei sitä ääneen sanonut, heitä molempia hieman jännitti käydä yksin saunassa näin illalla. Sinne ei ollut vedetty sähköjä, ja niinpä ainoastaan pari kynttilää valaisi löyly- ja pukuhuonetta. Polku rantaan oli täysin pimeä, ja kesti aikansa ennen kuin tyttöjen silmät tottuivat näkemään sen verran, että he pystyivät kulkemaan siinä. Onneksi apuna oli sentään taskulamppu.

Saunassa oli mukavan lämpöistä, eivätkä Laura ja Pirkko pitäneet mitään kiirettä. Aikaahan oli vaikka seuraavaan aamuun. Tytöt lisäsivät välillä löylyä.

- Eiköhän sentään käydä uimassa, kun on tänne asti tultu, sanoi Pirkko ja nousi lauteilta. Hän astui ulos saunan ovesta lähtien kävelemään rantaan päin. Laura seurasi häntä.

Tytöt kävelivät pimeällä laiturilla hiljaa ja varovasti. Tuuli humisi puissa ja aallot loiskuivat rantakiviä vasten. Tunnelma oli kieltämättä hieman pelottava. Harmaa kylmä vesi tuntui huokuvan salaperäistä uhkaa.

- Uskalletaanko me? Eikö se ole liian kylmää?, epäili Laura.

- Höpsis. Nopeasti vain. Samalla Pirkko jo laskeutui alas portaita ja seisoi kainaloitaan myöten järvessä. - Tule perässä, hän kehotti toveriaan.

Laurakin laskeutui veteen, mutta nousi saman tien pois. - Liian kylmää minulle. Juoksen saunaan. Tule perässä.

Saunan lämpö tuntui ihanalta kylmän kastautumisen jälkeen. Lämmin vesi oli tosi lämmintä. Mutta mihin Pirkko jäi? Odotettuaan hetken, Laura päätti lähteä ulos katsomaan. Pirkolla oli joskus outoja tapoja. Ehkä hän nytkin istui laiturin päässä tähtiä katselemassa tai muuten vain haaveilemassa.

Laura otti saunan eteisestä taskulampun mukaansa ja astui ulos pimeään syysiltaan. Saunassa käynnin jälkeen ilma tuntui nyt, jos mahdollista, entistäkin kylmemmältä.

- Pirkko hei! Tulehan nyt! Ei kai me koko iltaa viitsitä täällä saunalla vetelehtiä. Lähdetään kuuntelemaan radiota.

Kukaan ei vastannut. Kuului vain aaltojen pauhua. Tuuli tuntui yltyneen.

"No mitä se Pirkko nyt taas on keksinyt", Laura mietti kävellessään lamppu kädessään kohti laiturin päätä.

Samassa hän näkikin Pirkon. Tämä makasi laiturilla kyljellään ja tuntui kurkottelevan kädellään jotakin veden pinnasta.

- Putosiko sinulta jotakin? Minäpä näytän lampulla.

Laura suuntasi lamppunsa valokeilan kohti Pirkkoa. Pirkko näytti jotenkin oudolta. Miksi hän oli noin? Laura astui askeleen lähemmäksi ja tuijotti pari sekuntia. Samassa häneltä pääsi pitkä hysteerinen parkaisu ja hän lähti pakenemaan kohti rantaa. Hänen toverinsa veren tahrima ruumis ja kuolleiden kasvojen kauhuun vääristynyt tuijotus oli näky jota hän ei koskaan tulisi unohtamaan.

6. Tutkimukset jatkuvat

Kaupungin rakennusosastolla työskentelevän insinööri Pertti Pekkarisen loma oli juuri alkanut. Hän oli joutunut valvomaan uuden urheiluhallin rakennustöitä, joten kesälomasta oli vielä kaksi viikkoa pitämättä. Myös rouva Leena Pekkarinen oli saanut säästetyksi osan lomapäivistään pidettäväksi yhdessä miehensä kanssa. Pariskunnalla ei ollut lapsia, ja se helpotti ajankäytön suunnittelua.

Jälkimmäiselle lomaviikolleen Pekkariset olivat onnistuneet järjestämään etelänmatkan, mutta ensimmäinen viikko oli tarkoitus kuluttaa kotimaassa. Ensiksi tehtäisiin pieni veneretki ja pantaisiin samalla paikat kesämökillä talvikuntoon. Loppuviikolla voisi vielä käväistä sukulaisten luona.

Leena Pekkarinen pakkasi retkitarvikkeita vanhaan vihreään armeijatyyppiseen reppuun. Sama reppu oli ollut insinööri Pekkarisella mukana hänen palvellessaan vuosia aikaisemmin nuorena miehenä YK-joukoissa. Repun kyljessä oli yhä ommeltuna joitakin sen sotilasmenneisyydestä kertovia merkkejä.

Pekkariset olivat noin 35-vuotiaita, mies vuoden verran vaimoaan vanhempi. Leena Pekkarinen työskenteli kaupunginkirjastossa apulaiskirjastonhoitajana. Hän oli viehättävän näköinen nainen niin kasvoiltaan kuin vartaloltaankin. Kaikesta näki, että hän kiinnitti huomiota ulkomuotoonsa. Hänen tuuheat tummat hiuksensa oli taidokkaasti kammattu, ja hänen siisti asunsa oli viimeisintä muotia - ainakin hänen kotikaupunkinsa mittapuun mukaan arvioituna. Jos hänet ensi kertaa tavanneita olisi pyydetty arvaamaan hänen ammattinsa, vastaukseksi olisi todennäköisesti saatu sellaisia ammatteja kuten johtava viranhaltija, yritysjohtaja, pankinjohtaja, matkatoimiston johtaja, poliitikko, yliopiston tutkija jne. Tällaisiin tehtäviin hänen ulkoasunsa parhaiten viittasi.

Insinööri Pekkarinen ei missään suhteessa jäänyt ulkonäöltään vaimostaan jälkeen, vaikka naisia ja miehiä ei samalla mittarilla mitattaisikaan. Hänen "miehekkäästä" ulkomuodostaan tuli helposti mieleen upseeri, merikapteeni tai jokin muu tämän tyyppinen henkilö. Mielikuvaa vahvisti hänen sotilaalliseen tyyliin leikattu siilitukkansa ja hänen tapansa pukeutua maastopukuun ja maihinnousukenkiin vapaa-aikanaan. Kun tähän vielä lisätään hänen lihaksikkaan, lähes kaksimetrisen vartalonsa tuoma vaikutelma, käsitys jostakin muusta ammatista kuin kaupungin vesijohtoja ja likaviemäreitä suunnittelevasta insinööristä tuli entistä vahvemmaksi. Pekkarinen oli niitä miehiä, joiden ei tarvinnut pelätä kävellessään yksin puistossa illalla.

- Nukummeko todella veneessä yötä? Eikö nyt ole jo vähän kylmä?, rouva Pekkarinen kysyi rullatessaan kasaan tummanvihreää makupussia.

- Höpsis. Säätiedotus lupasi kaunista ilmaa koko viikoksi, ja sitä paitsi emmekös me ole nukkuneet veneessä kylmemmilläkin ilmoilla? Ei sinne palellu. Lämmittimen kanssa pärjää vaikka keskitalvella. On se niin tehokas.

- En minä sitä epäile, mutta minulla on jotenkin levoton olo tämän meidän matkamme... en osaa selittää. Jotenkin vain tuntuu, että meidän ei pitäisi lähteä.

- Mitä tarkoitat? Onhan meidän joka tapauksessa käytävä mökillä panemassa paikat talvikuntoon. Ei siellä enää loman jälkeen ehdi käydä. Ja mitäs nyt yksi yö veneessä... tai voidaanhan me tietysti nukkua mökissäkin, jos sitä haluat.

- Ollaan vain veneessä, ehkä olin turhaan huolissani, rouva Pekkarinen vastasi tietäen, että jotkut aviomiehet loukkaantuvat helposti, jos heidän ehdotuksiaan vastustetaan.

Niinpä insinööri ja hänen vaimonsa jatkoivat retkivalmisteluja samaan aikaan, kun toverinsa salaperäisellä tavalla menettänyt Laura juoksi muutaman kilometrin päässä shokkitilassa pitkin pimeää ja kosteaa metsäpolkua välillä kompastuen, kompuroiden pystyyn ja taas jatkaen matkaa.

Kun Laura väsyneenä ja järkyttyneenä vihdoin saapui kotiinsa, ei hän kyennyt heti kertomaan mitä kesämökillä oli tapahtunut. Itkusta ja sekavista puheista hänen vanhempansa kuitenkin tajusivat mökillä sattuneen jotakin hyvin vakaavaa. Samalla kun he itse valmistautuivat lähtemään paikalle, he soittivat sinne myös poliisin.

Kesämökillä ei ollut paljon tehtävissä. Poliisit tutkivat päällisin puolin tapahtumapaikan ja eristivät alueen tarkoituksenaan jatkaa tutkimuksia päivänvalossa. Pirkon eloton ruumis kuvattiin poliisikameralla ja käärittiin lopuksi harmaaseen ruumissäkkiin. Kaksi poliisia nosti sen kuljetusautoon, jolla se kuljetettiin vielä samana iltana toimitettavaan ruumiinavaukseen.

Komisario Paavola, joka mielessään yhdisti Pirkon surman aiemmin tapahtuneeseen liikemiehen kuolemaan, selitti alaisilleen haluavansa rikospaikan tavallistakin tarkemmin tutkittavaksi, ja siksi kaiken piti olla koskematta aamuun saakka. Näin syrjäisen ja suuren alueen tutkiminen yöllä olisi nimittäin ollut vaikeaa, eikä kiirehtimisestä tässä tapauksessa kuitenkaan olisi ratkaisevaa hyötyä. Tappaja - olipa se kuka tai mikä tahansa - oli jo tipotiessään.

Yksi poliisimies jätettiin vartioimaan eristettyä tapahtumapaikkaa. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että kukaan asiaton ei tulisi sotkemaan rikosjälkiä. Asiattomien liikkuminen pimeässä syysyössä ei tosin ollut kovin todennäköistä. Mutta ei Pirkon kuolemakaan.

Rikoskomisario Paavola jäi hetkeksi juttelemaan vartioon jätetyn poliisimiehen kanssa.

- Onko teillä mitään ideaa siitä, mitä tässä on tapahtunut?, hän kysyi.

- Ei tosiaankaan. Tyttö on ilmeisesti murhattu, mutta miten ja miksi ja kuka. Kuka tekee tällaista?

- Eiköhän se selviä. Kuulustelemme murhatun ystävää, toista tyttöä, heti kun hän pystyy vastaamaan kysymyksiin. Minusta tuntuu, että olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka ei selviä, ellemme saa muualta jonkinlaisia neuvoja. Ajattelin heti aamulla soittaa Helsinkiin ja kysyä, onko heillä on ideoita. Jos tappaja vielä iskee, eivätpähän ainakaan saa syytettyä, ettemme olisi ajoissa pyytäneet apua.

- Kyllä tämä aika karmealta tuntuu. Onhan sitä monenlaista nähty, mutta... jotenkin tämä vetää sanattomaksi. Jo toinen samanlainen tapaus parin päivän sisällä. Edellinen sai jo ihmiset pelkäämään. Tämä saa aikaan pakokauhun.

- Niin, ihmiset pelkäävät, eikä suotta, Paavola vastasi. - Mistä tietää, kuka on seuraava uhri.

Paavolaa harmitti, kun hän tajusi koko kaupungin jo tietävän liikemiehen kuoleman yksityiskohdat ja ennen pitkää senkin, että tapauksella mitä ilmeisemmin on yhteyttä tämäniltaiseen mökkisurmaan. Salailuyritykset olivat epäonnistuneet, ja niistä tuskin nytkään olisi apua. Tästäkin tapauksesta tulisi väistämättä julkinen jo seuraavana päivänä, ja Paavolan olisi kestettävä toimittajien utelut ja keksittävä uskottavia selityksiä tapahtuneille. Miten hän siihen pystyisi, kun ei edes ollut olemassa mitään uskottavaa selitystä. Kertoisiko hän, että kaupungissa riehuu ihmisiä tappava ja heistä veret imevä humanoidi? Jo tämänkin vuoksi - paniikin estämisen vuoksi - Helsingin ohjeet olisi saatava heti aamulla.

Paavolan poistuttua poliisimies jäi yksin mökille. Hän poltteli puita takassa ja vilkaisi välillä ulko-oven ikkunasta rannan suuntaan. Välillä hän sytytti savukkeen ja veti siitä hermostuneesti muutamia henkosia heittäen sen sitten takkaan. Tuuli yltyi ja vinkui mökin nurkissa aavemaisesti. Vesirajasta kaislojen takaa tuijotti vihreä silmäpari ahneesti mökkiä kohti. Poliisimiehen onneksi silmien omistajalla ei juuri nyt ollut nälkä.

Pitkä yö kului hitaasti mutta kului kuitenkin. Tuuli rauhoittui, ja alkavasta päivästä näytti tulevan mitä kaunein syyspäivä.

Tutkimukset professori Haanpään kesämökillä alkoivat aikaisin aamulla ja jatkuivat koko aamupäivän. Tutkimusten ainoa tulos tuli puhelimitse poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin yhdeksän aikaan, että ruumiinavauksen tulokset olivat tulleet, ja niiden mukaan uhrista oli imetty suuri osa verestä surmaamisen yhteydessä. Tällaista tietoa Paavola oli osannut odottaakin. Itse rikospaikalla mitään ratkaisevaa ei sen sijaan selvinnyt, ja se harmitti häntä.

Kuolleen liikemiehen olivat korjanneet pois puistosta tavalliset kenttäpoliisit, ja Paavola tiesi, että heiltä aina jää huomaamatta jotain tärkeää. Niinpä hän uskoi, että tällä kertaa, kun hän itse on alusta asti johtamassa tutkimuksia, jokin johtolanka löytyy. Mutta sitä ei löytynyt. Tapaukset olivat kaikkiaankin niin erikoislaatuisia, että ruumiinavaustiedot saatuaan Paavola oli soittanut välittömästi matkapuhelimellaan Helsinkiin neuvoa kysyäkseen. Sieltä olikin luvattu lähettää asiantuntija paikalle. Tämän oli määrä olla perillä vielä samana iltana. Paavola ei ollut kovin innostunut kuultuaan tällaisen avun tarjoamisesta. Hänhän oli vain kysynyt neuvoja - ei pyytänyt asiantuntijoita.

Samaan aikaan kun poliisit turhaan etsivät ratkaisua edellisen illan draamaan insinööri Pekkarinen vaimonsa kanssa lastasi kaupungin satamassa retkeilyvarusteita hytilliseen keskimoottoriveneeseen. Vene oli ollut jo kauan Pekkarisen suvussa, ja hän tunsi tiettyä ylpeyttä siitä. Se oli komea lakattu puuvene, aito summalainen, jo useita kymmeniä vuosia palvellut, mutta hyvin hoidettu ja siistikuntoinen. Pari vuotta sitten Pekkarinen oli teettänyt veneeseen suurehkon remontin asennuttaen siihen lämmittimen, kaasuhellan ja eräitä muita mukavuuksia.

Aurinko paistoi lämpimästi, ja odotettavissa oli mitä kaunein syyspäivä. Tavarat oli lastattu, ja insinööri Pekkarinen käänsi virta-avaimesta. Veneen moottori hyrähti käyntiin siististi ja juurikaan savuttamatta. Kaikki oli niin kuin pitikin. Leena Pekkarinen irrotti aluksen kiinnitysköydet tottuneen merimiehen tavoin ja teki niistä siistit vyyhdet keulaan ja perään. Kun hän palasi miehensä luo, vene olikin jo matkalla kohti Kallaveden selkiä, joiden vesi näytti kuulaassa syysilmassa syvän siniseltä. Hetken ajettuaan insinööri nosti koneenkierrokset matkanopeuteen, noin 1700 kierrokseen minuutissa. Tällä kierrosluvulla vene saavutti mukavan kahdeksan solmun nopeuden, ja tehoa jäi vielä "reserviinkin".

Kaupungin laidalla olevan mökkiasutuksen kohdalla Pekkaristen huomio kiinnittyi erään mökin rannassa touhuaviin miehiin. Näytti aivan kuin siellä olisi ollut poliiseja. Insinööri Pekkarinen tarkisti asian kiikarilla, ja toden totta, virkavaltahan siellä näytti tutkivan jotakin.

- Mitähän tuolla on sattunut? Ranta kuhisee poliiseja, hän sanoi vaimolleen, joka myös tarkisti asian kiikarilla.

- Niinpä näyttää. Olisiko taas murtomiehiä ollut liikkeelle? Ei kai siellä mitään muutakaan...

- Niinpä kai. Toivottavasti ei meidän mökillä ole käyty. Se tästä vielä puuttuisi.

Insinööri ohjasi veneensä laivareitille ja otti suunnan kohti selän toisessa päässä häämöttävää kummelia. Samalla kun hän pohdiskeli mökillä odottavia töitä, hänen mielessään käväisi ihmettely siitä, miksi tavallisen mökkimurtajan jäljille oli lähtenyt peräti neljä poliisiautoa.

7. Asiantuntija Helsingistä

Anja Salo oli maineikkaan tiedemiesperheen tytär, ja hänkin oli valinnut elämänuransa tieteen saralta. Kotitaustasta huolimatta hänen ammatinvalintansa ei ollut mikään itsestäänselvyys. Nuorta naista olisivat kiinnostaneet monet muutkin asiat kuin tiedenaisen ura. Taiteet ja jossakin vaiheessa jopa teatteri ja elokuva olivat tuntuneet houkuttelevilta. Moni hänen ystävänsä olikin sanonut, että hänen uravalintansa oli suuri vahinko Suomen filmiteollisuudelle. Salo itse kuittasi tällaiset puheet nauraen ja todeten, että useimpien ihmisten kohdalla haaveilla on tapana jäädä haaveiksi.

Huolimatta laajoista psykologian, kansatieteen ja arkeologian opinnoistaan Anja Salon elämä ei ollut kulunut pelkästään lukusaleissa. Niin Eurooppa kuin kaukaisemmatkin maanosat olivat hänelle tuttuja monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pikemminkin seikkailijan kuin tavallisen turistin ominaisuudessa. Hän oli kokeillut monia tapoja matkustaa. Paitsi tavanomaiset junat, autot ja lentokoneet, hänen kulkuvälineenään oli ollut syrjäisellä joella puksuttava, kestokännisen kipparin ohjaama jokilaiva sekä valtamerta kyntävä rahtialus - vain pari mainitaksemme. Paitsi seikkailunhalu myös opiskelu oli vienyt Anja Salon tuntemattomille seuduille tuntemattomien heimojen tapoja tutkimaan. Ei ollutkaan ihme, että miehet olivat ainakin toistaiseksi jääneet tämän levottoman elämän ulkopuolelle. Kaikkeahan ei ehdi. Tosin aikaa miehen löytämiseen Anja Salon ikäisellä hyvännäköisellä tiedenaisella tietenkin vielä oli.

Tänä aamuna Salon esimies, professori Jännevirta, oli kysynyt, kiinnostaisiko häntä hieman uudenlainen työtehtävä. Nuori tutkijahan oli tottunut matkustelemaan, ja hänellä oli maailmaa kiertäessä kehittynyttä avarakatseisuutta, jota nyt ehkä tarvittaisiin. Tutkimustehtävä kestäisi muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.

Impulsiiviseen päätöksentekoon tottuneena Anja Salo ilmoitti heti ottavansa vastaan esimiehensä tarjoaman tehtävän. Niinpä ei ollut kulunutkaan kuin muutama tunti, kun hän jo istui Kuopioon lähtevässä lentokoneessa. Kone kiihdytti juuri Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Salo katseli ikkunasta kuinka kiitorata ja lentoasemarakennus jäivät muutamassa sekunnissa kauaksi alapuolelle. "Mitä oikeastaan pitäisi tutkia?", hän mietti. Jännevirran antamat tiedot olivat olleet varsin epämääräiset. Professori oli ainoastaan kertonut, että samana aamuna oli eräs korkea sisäministeriön virkamies ottanut yhteyttä yliopistoon ja kysynyt, voisiko joku psykologiaan ja erilaisiin kulttimenoihin perehtynyt henkilö auttaa paikallisia poliisivianomaisia, joilla oli tavallista hankalampi henkirikostapaus selvitettävänään. Uhreja oli jo kaksi, ja molemmissa tapauksissa oli viitteitä jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuudesta.

Salon ajatus puukkoa uhrin kurkkuun työntävästä rituaalimurhaajasta katkesi, kun lentokone alkoi varsin voimakkaasti täristä ja töyssähdellä lähestyessään Kuopion lentokenttää. Paljosta matkustamisestaan huolimatta Anja Salo ei ollut koskaan oppinut erityisesti pitämään lentämisestä. Lentokoneessa istuessaan hän ei tuntenut itseään suureksi maailmanmatkaajaksi vaan avuttomaksi uhriksi, jolla ei ole mitään mahdollisuutta itse vaikuttaa kohtaloonsa.

Kun sivuttaisissa ilmavirtauksissa töyssähtelevä kone laskeutuessaan ylitti Juurusvesi-nimisen järven, Salon mieleen muistui uutistapaus lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Tuolloin ilmavoimien DC-kolmonen oli syöksynyt liekkimereksi räjähtäen samaan järveen matkustajinaan joukko kansanedustajia ja muita vaikuttajia. Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Ennen kuin Salon koneen pyörät koskettivat Kuopion lentoaseman kiitorataa, hän oli päättänyt tehdä paluumatkan junalla.

Rikostutkija Paavola oli komennettu lentoasemalle Helsingistä saapuvaa tutkijaa vastaan. Hän ei ollut kovin innostunut asiasta, sillä hän oli sitä mieltä, että jos ei kokenut poliisimies rikosta ratkaisisi, ei sitä ratkaisisi kukaan tutkijakaan, ei ainakaan kansantieteilijä. Paavola pitikin apuvoimien lähettämistä sisäministeriön yliherkkien byrokraattien keksintönä. Hän olisi mielellään nähnyt itsensä tämän jutun selvittäjänä. Mutta määräys oli määräys ja tehtävä oli tehtävä.

"Minkähän näköinen liehuletti ja risuparta sieltä oikein tulee", Paavola mietti synkän näköisenä katsellessaan matkustajien laskeutuvan koneen portaita. "Sellaisiahan ne yliopistomiehet nykyisin ovat. Ja monet lisäksi kaiken maailman sivareita ja poliisinvastustajia. Toista oli ennen. Pitikin meidän soittaa sinne ministeriöön. Olisi me tämä itsekin osattu ratkaista".

Kone oli varsin täynnä, sillä paikalliset liikemiehet palasivat tavallisesti tähän aikaan pääkaupungista. Paavola yritti arvailla, kuka matkustajista olisi hänen odottamansa. Pari sopivan näköistä ehdokasta olikin jo kävellyt hänen ohitseen, mutta kumpikaan ei ollut kiinnittänyt häneen huomiota vaikka heidän oli täytynyt tunnistaa hänet poliisiksi. "Tulikohan se nyt varmasti tällä koneella", Paavola mietti juuri, kun joku kutsui häntä nimeltä.

- Oletteko te rikostutkija Paavola?

Paavola kääntyi katsomaan ja näki edessään hyvin pukeutuneen nuoren naisen, jolla oli pieni matkalaukku kädessään. Hän mumisi jotain, jonka voi tulkita myönteiseksi vastaukseksi esitettyyn kysymykseen.

- Olen Anja Salo, nainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. - Tulin tänne Helsingistä, sisäasiainministeriön lähettämänä. Minun on määrä toimia yhteistyössä teidän kanssanne.

Paavolan suu loksahti auki ja hän rykäisi hämmästyksestä.

- Niin tuota... päivää, tuota... olen rikostutkija Paavola. Tervetuloa.

Salo ja Paavola kättelivät ja nousivat odottavaan poliisiautoon. Matkalla poliisiasemalle he keskustelivat päivän säästä ja muusta sen kaltaisesta koskettamatta kertaakaan itse pääasiaa: Raakoja murhia, joiden vuoksi Salo oli kutsuttu Kuopioon. Vasta poliisiasemalla päästiin asiaan. Pahimmasta järkytyksestään matkan aikana toipunut Paavola selosti:

- Uskomme, että nämä ovat jonkinlaisia rituaalimurhia, mutta emme tiedä, kuka ne on tehnyt. Kaupungissa tiedetään olevan joitakin hämäräperäisiä porukoita, joista syyllinen voi löytyä. Miten aiotte ryhtyä tutkimaan juttua?

- En varsinaisesti ole mikään rikostutkija, minkä te varmaan tiedättekin. Tuntuisi kuitenkin, että minun olisi ensiksi paneuduttava tutkintapöytäkirjoihin ja nähtävä ruumiinavausraportit. Vaikka tiedänkin yhtä ja toista erilaisista kulttimenoista, mieleeni ei heti tule tällaista. Kerroitte, että jälkimmäinen murhista oli tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, toisen tytön odotellessa saunassa. Se ei viittaa ainakaan tavanomaiseen rituaalimurhaan. Murha voi tietysti liittyä jonkinlaiseen sisäänpääsyriittiin, jolloin ei ole väliä tekeekö sen nopeasti vai hitaasti.

- Saattaa olla näin. Toverinsa menettänyt tyttö oli toisaalta niin järkyttynyt, että emme voi olla aivan varmoja hänen mainitsemistaan kellonajoista. Kovin kauan murhaajalla ei kuitenkaan ole ollut aikaa.

Mitä mieltä olette veren imemisestä?

- Sekin tuntuu oudolta. Hyvin oudolta. Eräissä okkulttisissa ryhmittymissä tiedetään tosin harrastetun tällaista. Jos kyseessä on sisäänpääsyriitti, murhan suorittajalle ei ehkä ole annettu ohjeita. On vain edellytetty rohkeaa tekoa, johon eräänä osana kuuluu hengen ottaminen ihmiseltä. Murhaaja on sitten itse voinut keksiä veren imemisen. Siitä on saanut tavallaan bonusta.

Rikostutkija Paavola oli esimiehensä komisario Saarisen kanssa jo keskustellut, millä tavoin Helsingin tutkijaa hyödynnettäisiin tässä jutussa. Hänet pantaisiin tutkimaan kaupungin hämäräperäisiä yhdistyksiä ja muita vastaavia - sillä aikaa, kun poliisit omalla tahollaan ratkaisisivat rikoksen. Tutkija saisi tutkia, poliisit saisivat toimia ja lääninhallituksen byrokraatit olisivat tyytyväisiä.

- Kuulkaas, neiti Salo, rikostutkija Paavola jatkoi. - Miten olette ajatellut asian julkisuudesta? Tarkoitan näitä murhia ja teidän roolianne niiden tutkijana.

- En kaipaa julkisuutta. Itse asiassa minun lienee sitä helpompi kerätä tietoa, mitä harvempi tietää kuka olen ja mitä olen tekemässä. Mutta tehän julkisuuslinjan kai ratkaisette?

- Niin, tavallaan. Olemme pohtineet asiaa keskenämme ja ainakin toistaiseksi päättäneet noudattaa varsin tiukkaa salassapitoa. Emme halua sensaatiolehtiä asioita sotkemaan. Jos haluatte, voimme keksiä teille jonkin peitetarinan.

- Hmm. Siinä voisi olla ideaa. Sovimmeko siis, että tutkin... tutkin organisaatioasioita sisäministeriön toimeksiannosta. Poliisin työtä yleensä, vaikkapa toimintojen kehittämistä varten.

Paavola naurahti: Jonkinlainen kellokalle siis. Mitähän ne mahtavat konstaapelit tästä tuumia? Noo... keksitään jotain. Organisaatiotutkija. Eiköhän se kelpaa. Ei se ainakaan tuo mieleen varsinaista tehtäväänne.

Anja Salo ajoi taksilla hotelliin, josta hänelle oli varattu huone tutkimusten ajaksi. Seuraavana päivänä hän saisi erään lääninhallituksen siviiliauton käyttöönsä. Hän kantoi matkalaukkunsa huoneeseen ja istuutui katsoman televisiota. "Ikuinen Esko Aho", hän ajatteli, kun uutiset jälleen alkoivat jo tutuksi käyneillä sanoilla: "Keskustan puheenjohtaja Esko Aho on..."

"Niinpä niin", ajatteli Anja Salo. "Meikäläinen on ollut monessa mukana. Poliisit aikovat syrjäyttää minut heti kättelyssä, aivan kuten arvelinkin. Poliisi näyttää olevan poliisi kaikkialla."

Salon mieleen tuli hyvin epämiellyttävä kokemus Etelä-Amerikasta. Erään pienen kaupunkipahasen korruptoitunut poliisimestari oli yrittänyt erinäisin tekosyin tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta kuin mitä hänen virkatehtävänsä olisivat edellyttäneet. Hän oli päättäväisesti torjunut miehen lähentely-yritykset... inhon väreet nousivat hänen mieleensä, kun hän muisteli torakoita kuhisevaa selliä ja sitä vartioivia likaisia miehiä, jotka ahnein silmin olivat tuijottaneet kaltereiden takaa. Mutta nyt hän oli tässä. Eikä hän antaisi kenenkään miehen alistaa itseään. Kaikkein vähiten poliisin.

Uutiset päättyivät, ja Esko Ahokin pääsi jälleen nukkumaan ja näkemään unia seuraavan päivän seikkailuistaan. Anja Salo sen sijaan päätti tutustua Kuopion yöelämään ennen seuraavan päivän kuivia paperihommia. Hän käveli hetken kaupungilla ja meni sitten erääseen sataman liepeillä olevaan ravintolaan, joka näytti tarpeeksi hämärältä ollakseen mielenkiintoinen.

Ravintola, Kultainen Härkä, oli todellakin hämärä ja savuinen. Takaseinustalla aloitteli joku mitätön kapakkabändi juuri uutta kappaletta, ja baaritiskin ääressä nojaili pari asiakasta lasi kädessään. He kääntyivät katsomaan, kun Anja Salo käveli kohti baaritiskiä.

- Raittiuslinjalla vai?, kysyi lähinnä oleva mies nähdessään Salon tilaavan pelkkää Coca-Colaa.

- No joo, voihan sitä niinkin sanoa, Salo vastasi. - Onkos täällä aina näin paljon porukkaa?

- Monesti jopa enemmän. Tämä on suosittu paikka. Et taida olla täkäläisiä. Mistä olet?

- Helsingistä.

- Viivytkö kauankin? Jää vain Kuopioon. Tämä on hieno paikka.

Joo, missä ihmisiä tapetaan, ja veret imetään ruumiista", teki Salon mieli sanoa, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:

- Olen täällä vain käymässä. Työ odottaa Helsingissä. Keitä täällä käy?

- Täällä. Ravintolassako? No kaikenlaista väkeä. Tai ei aivan kaikenlaista. Tämä on hieman hämärämmän porukan suosima paikka. Tiedätkö esimerkiksi keitä nuo ovat? Mies osoitti läheistä pöytää ja siinä istuvia nuorehkoja miehiä. - Ne ovat henkimaailman miehiä. Kuuluvat johonkin outoon porukkaan. Vallankumouksellisia.

"Mikä tuuri. Kymmenen minuuttia ja olen jo murhaajien jäljillä", ajatteli Anja Salo. "Verenimijät voivat istua tuossa pöydässä. Mutta miten tehdä tuttavuutta heidän kanssaan?".

Ongelma ratkesi saman tien. Eräs seurueeseen kuuluvista, komea, ystävällisen näköinen mies, nousi pöydästä ja käveli kohti Anja Saloa.

8. Uhka pimeydestä

Pekkarisen pariskunnan vene kellui ankkurissa matalan hiekkalahden edustalla. Aurinko oli laskemassa, ja suuret itikkaparvet tanssivat tyynen vedenpinnan yläpuolella. Rantakaislikossa polskahteli joku petokala, hauki todennäköisesti. Veneessä valmistettiin iltapalaa. Rouva Pekkarinen keitti kahvia kaasukeittimellä.

- Taitaa tulla viileä yö, hän totesi miehelleen.

- Paljon mahdollista. Taidan panna lämmittimen päälle. Tuleepahan kokeiltua, onko se kunnossa.

Illan hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi, ja insinööri Pekkarinen vetäytyi veneen keulahyttiin nukkumaan. Hänen vaimonsa jäi vielä tiskailemaan astioita veneen keskiosassa olevaan avotilaan. Hän kurottautui laidan yli ja huuhtoi kahvipannun. Sitten hän huuhtoi samalla tavalla muut astiat. Lopetettuaan työnsä, hän jäi hetkeksi istumaan ja katselemaan pimeälle järvelle, jolle auringonlaskun viimeinen kajo antoi salaperäistä punertavaa väriään. Hän kaivoi savukkeen taskustaan ja sytytti sen vetäen siitä muutamia iniseviä haikosia. Hänen miehensä ei sietänyt tupakansavua, joten hän oli tottunut polttamaan ulkona. Hänkin oli joskus yrittänyt päästä tästä haitallisesta tavastaan eroon, mutta toistaiseksi onnistunut ainoastaan vähentämään sitä.

Poltettuaan savukkeensa Leena Pekkarinen istui vielä hetken veneen penkillä hiuksiaan kampaamassa. Juuri kun hän oli lähdössä miehensä luokse hyttiin, hän yhtäkkiä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan jotakin.

"Laineet ne vain liplattavat", hän ajatteli. Samalla hän huomasi jonkun tumman esineen kelluvan veden rajassa. "Uppotukki. Kunpa se ei hankaisi venettä, jos alkaa tuulla", hän ajatteli. Hän otti esiin venehaan työntääkseen tukkia kauemmaksi. Tukki liukui kuitenkin kauemmaksi niin että hän joutui kurkottautumaan kauas veneen laidan ulkopuolelle ulottuakseen siihen.

Tukin pinta tuntui oudon pehmeältä. Olikohan se sittenkään tukki? Ei kai vain... ruumis. Alueellehan oli edellisenä talvena kadonnut pilkkimies, jota ei ollut vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Leena Pekkarista alkoi yhtäkkiä kammottaa, ja hän päätti herättää miehensä. Tätä aietta hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä yhtäkkiä kuului voimakas veden loiskahdus, ja alhaalta järvestä kohottautui salamannopea limainen käsi tarttuen raudanlujalla otteella hänen ranteeseensa. Käsi alkoi saman tien vetää häntä kohti syvyyksiä. Leena Pekkarinen kiljaisi ja tarttui refleksimäisesti toisella kädellään hytin katossa olevaan kaidelistaan.

Insinööri Pertti Pekkarinen oli juuri vaipumassa uneen, kun hän jostakin valveillaolon rajamailta kuuli kimeän kirkaisun. Äänen kauhua ja pelkoa sisältänyt sävy sai hänet välittömästi hereille, ja hetkeäkään empimättä hän pomppasi ylös vuoteelta rynnäten saman tien ulos hytistä. "Mitä ihmettä on tapahtunut? Onnettomuusko? Loukkasiko vaimo itsensä?", hän ehti ajatella.

Saavuttuaan ulos hytistä, Pekkarinen näki vaimonsa roikkuvan puoliksi veneen ulkopuolella toinen käsi yhä kiinni kaidelistassa. Veden loiskeesta ja vaimon hätääntyneistä huudahduksista hän päätteli jonkun voiman olevan vetämässä häntä ulos veneestä. Miettimättä tarkemmin minkä tapauksen todistajaksi oli joutunut, Pekkarinen tarttui vaimonsa ranteeseen yrittäen vetää hänet takaisin veneeseen. Se oli kuitenkin turhaa. Vaikka hän puristi täysin voimin, liukui vaimon käsi sentti sentiltä hänen otteestaan lipsahtaen lopulta irti. Samalla kuului valtava loiskahdus, ja rouva Pekkarinen katosi kauhun kirkaisu huulillaan veneen laidalta mustiin aaltoihin. Veden pinta väreili ja loiskahteli vielä hetken kertoen syvyyksissä tapahtuvasta kamppailusta. Sitten kaikki oli hiljaista, ja kuutamon valaisema järven pinta tasoittui yhtä tyyneksi kuin se oli ollut ennen tapahtumien alkua.

Pertti Pekkarinen oli ennenkin joutunut ahdistaviin tilanteisiin. Hän oli ollut vartiossa, kun joukko aseistautuneita sissejä hyökkäsi hänen YK-pataljoonansa kimppuun keskiyöllä. Se oli tapahtunut vuosia sitten Lähi-idässä. Silloin oli kuitenkin alusta saakka ollut selvää, ketkä pimeydestä uhkasivat ja millaisin keinoin. Tällä kertaa kauhulla ei ollut nimeä.

Yritettyään epätoivoisesti etsiä kadonnutta vaimoaan taskulampun avulla, insinööri Pekkarinen nosti veneensä ankkurin, käynnisti moottorin ja lähti järkytyksen, pelon ja surun lamaannuttamana ajamaan kohti kaupunkia. Kun veneen potkurin aiheuttamat lähtökuohut vähitellen vaimenivat, mustaan vedenpintaan jäi kellumaan vain yksinäinen tupakantumppi.

9. Kohtaaminen

Harry Benton oli saapunut Helsinkiin edellisenä päivänä. Hän oli kierrellyt toreilla ja liikkeissä aivan niin kuin kuka tahansa ulkomainen turisti. Koska hänet oli komennettu tehtävään kesken hyvin ansaitun loman, mielikuva turistina olemisesta tuntuikin jotenkin luonnolliselta. Työn ja huvin yhdistäminen tapahtui kuin itsestään.

Vaelleltuaan aikansa Helsingissä Benton oli mennyt lentokentälle ja noussut Kuopioon menevään iltakoneeseen. Pieneen idylliseen savolaiskaupunkiin saavuttuaan hän oli hakeutunut ensi töikseen hotelliin. Hän oli purkanut matkalaukkunsa ja istui nyt jalat pöydällä katsomassa kaapeli-TV:n ohjelmaa. Vieressään hänellä oli lasillinen kylmää Coca-Colaa. Hän nautiskeli sitä hitaasti samalla kun katseli satelliittilähetystä valtameripurjehduskilpailusta. Benton oli itsekin ylittänyt Atlantin purjeveneellä, joten aihe kiinnosti häntä.

Maailman hotellihuoneet olivat tuttuja Bentonille. Tämä kuopiolainen hotelli vaikutti tasoltaan keskinkertaiselta. Se ei häikäissyt loistokkuudellaan, mutta tarjosi ne palvelut ja mukavuudet, joita kokenut matkailija tarvitsi. Benton viritteli satelliittipuhelimensa käyttökuntoon ja otti yhteyden päämajaan:

- Benton täällä. Olen saapunut kohteeseen. Raportoin parin päivän päästä, tai ennenkin, jos jotain ilmenee. Toistaiseksi ei havaintoja.

Päätettyään puhelun Benton lähti kaupungille. Hän tiesi, että ilta oli ufotutkijoiden parasta aikaa. Silloin tapasi paikallista väkeä baareissa ja ravintoloissa, ja voi saada vihjeitä ufohavainnoista. Niinpä Benton suunnistikin kulkunsa lähimpään ravintolaan, Kultaiseen Härkään. Sieltä hän saisi toivottavasti jotain haukattavaakin.

Kultainen Härkä näytti olevan varsin suosittu paikka. Mikään liikemieskuppila tämä ei selvästikään ollut. Asiakkaat olivat pääasiassa nuorehkoja parrakkaita miehiä ja pitkätukkaisia naisia. Vaatetuksen perusteella voi kuvitella heidän joukossaan olevan taiteilijoita, poliittisia toisinajattelijoita ja yleensäkin jonkinlaista vaihtoehtoväkeä.

"Taisinpa tulla oikeaan paikkaan", Benton pohti. "Tällaisessa seurassa viihtyvät UFO-mielisetkin."

Bentonille oli vuosien varrella kehittynyt eräänlainen erikoisaisti UFO-havaintojen etsiskelyssä. Hän tiesi, millaisille ihmisille oli turha mennä puhumaan aiheesta, mutta hän tiesi myös, millaisia ihmisiä kannatti lähestyä. He olivat niitä, joita joku voi kutsua "ufouskovaisiksi". He tiesivät paljon, ja he olivat alttiita aina uudelle UFO-tiedolle. Heidän joukossaan yleensä joku tiesi aivan viimeisimmätkin kuulumiset.

Istuuduttuaan hetken aikaa lasi kylmää Colaa edessään ja odotettuaan illallis-annosta, Benton alkoi vaivihkaa tarkkailla ympäristöään. Hän mietti, miten pääsisi kontaktiin ravintolan asiakkaiden kanssa herättämättä kuitenkaan liikaa huomiota. Kokemuksesta hän tiesi, että hän ei voisi lähteä kiertämään pöydissä kysyen jokaiselta, ovatko he nähneet ufoja viime aikoina. Tällainen olisi aivan mahdotonta. Sen sijaan hän voisi ohimennen kysyä joltakin jotain yhdentekevää. Saatuaan tämän sanomaan muutaman sanan, olisikin tästä vaatimattomasta alusta yleensä helppo parilla lisäkysymyksellä saada aikaan kunnon keskustelu. Ennen pitkää Benton esittelisi itsensä kirjailijaksi, joka kirjoittelee UFO-romaaneja. Ja eikä aikaakaan, kun keskustelun toinen osapuoli olisi kertonut kaiken tietämänsä ufoista ja vieläpä paljastanut kaikki muutkin tuntemansa UFO-havainnoitsijat. Parhaassa tapauksessa hän jopa olisi esitellyt Bentonin heille.

Vanha tuttu taktiikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Tuskin oli tuntiakaan kulunut Bentonin saapumisesta ravintola Kultaiseen Härkään, kun hän jo istui eräiden nuorten miesten pöydässä keskustelemassa niitä näitä. Pahaksi onneksi miehet eivät tienneet ufoista mitään, eivätkä olleet koskaan nähneet tuntemattomia lentäviä esineitä. Politiikasta he sen sijaan tuntuivat olevan kiinnostuneita.

"Eipä anneta periksi", Benton mietti todettuaan ensimmäisten keskustelukumppaneiden tiedot avaruuden ilmiöistä vähäisiksi. "Seuraava tapaamani ihminen voi jo tietää enemmän", hän ajatteli. Samassa hän nousi pöydästä ja lähti kävelemään kohti baaritiskiä, jonka ääressä eräs mies ja nainen juuri keskustelivat. Saavuttuaan tiskille Benton vilkaisi vierellään olevaa kaunista naista ja pyysi samalla yhden vodka-Colan jäillä. Hän oli maailmalla liikkuessaan havainnut, että vain harvat ihmiset menevät iltaisin ravintolaan juomaan pelkkää virvoitusjuomaa. Jos aikoi päästä luontevasti keskusteluun ihmisten kanssa, oli noudatettava periaatetta: "Maassa maan tavalla". Benton noudatti tätä maan tapaa vain puoliksi; hän tilasi, mutta jätti useimmiten juoman lasiin koskemattomana.

10. Uusi ilmoitus

Insinööri Pekkarisen epätoivoinen venematka vaimonsa katoamispaikalta kaupungin satamaan oli kestänyt parisen tuntia. Pekkarinen oli pitänyt moottorinsa kierrokset täysillä, ei siksi että hän olisi kuvitellut siten pelastavan vaimonsa hengen vaan yksinkertaisesti siksi, että moottorin mahdollinen kuluminen tai särkyminen tuntui hänestä sillä hetkellä täysin yhdentekevältä asialta. Itse asiassa hän ei ollut edes katsonut kierroslukumittaria.

Kiinnitettyään veneensä kaupungin satamalaituriin Pekkarinen käveli suorinta tietä lähimmälle poliisiasemalle. Siellä hän yritti selittää öisen järven tapahtumia päivystävälle poliisille. Poliisi rauhoitteli Pekkarista:

- Kuulkaa nyt. Te sanotte, että vaimonne on hukkunut. Mitään ei siis ole tehtävissä hänen pelastamisekseen. Ymmärsinkö oikein?

- Kyllä Vaimoni on hukkunut, mutta ei siinä kaikki, tapaht...

Poliisi keskeytti Pekkarisen lauseen.

- Ehdotan, että menette kotiin ja yritätte nukkua. Kukaan ei voi tehdä mitään ennen päivän tuloa. Järjestän heti aamulla poliisiveneen tapahtumapaikalle. Näyttäkääpä kartasta tarkasti, missä onnettomuus tapahtui.

Miehet tutkivat poliisiaseman seinällä olevaa suurta karttaa. Siihen oli pistetty nuppineuloja sinne tänne. Pekkarinen mietti väsyneillä aivoillaan, mahtoivatko neulat merkitä murhien tapahtumapaikkoja. "Murhien. Ei voi olla noin paljon murhia. Niiden täytyy olla kolaripaikkoja", hän ajatteli. "Murhattiinko Leena? Tämä ei voi olla totta...".

- ...aamulla, käykö se teille?

Pekkarinen havahtui ajatuksistaan.

- Niin että käykö se?, poliisi toisti.

- Anteeksi mitä sanoitte?

- Niin että käykö, että soitamme teille aamulla? Tulette tänne, ja teemme kuulustelupöytäkirjan.

- Kuulustelu... tuota... tottakai. Soittakaa aamulla.

Miehet vaihtoivat vielä pari sanaa, ja sitten Pekkarinen lähti kävelemään kohti yksinäistä kotiaan, jossa vaimon paistamat pullat ja lämmin iltatee eivät enää koskaan odottaisi. Matkalla hän mietti surun ja järkytyksen sumentamin ajatuksin, luulivatko poliisit hänen murhanneen vaimonsa. Istuisiko hän pian kenties vankilassa?

Samaan aikaan kun insinööri Pekkarinen oli lähestymässä kotiaan ravintola Kultaisessa Härässä iltaansa viettävä Harry Benton kysyi vieressään istuvalta nuorelta naiselta:

- Excuse me, but would you tell me, where I could find...

Nainen oli Anja Salo, ja kääntäkäämme tästedes hänen ja Bentonin replikointi suomeksi; kieleksi, jota Benton ei osannut, vaikka hallitsikin useita muita kieliä. Maailmaa kiertäneelle Anja Salolle sujuva Bentonin äidinkielen käyttäminen ei luonnollisestikaan ollut ongelma.

- Sorry, en taida pystyä auttamaan teitä. En ole itsekään paikallisia. Voin tosin kysyä joltakin. Samassa Salo kääntyi baarinhoitajan puoleen.

- Hei. Tämä amerikkalainen haluaa tietää, voiko kaupungista vuokrata veneitä. Onko teillä tietoa?

Baarimikko mietti pari sekuntia ja lausui sitten city-savolaisella sekamurteella:

- En oo ihan varma asiasta, mutta eiköhön se tuo venekauppias tiijä. Tuolla se on satamassa sen liike. On sieltä taijettu vuokratakin. Ainakin kesällä. Sieltä kannattaa ainakin käyvä kysymässä.

- Kiitos. Kerron hänelle.

Näin Salo ja Benton vähitellen pääsivät keskustelun alkuun. Vaikka he kumpikaan eivät heti kertoneet toisilleen todellista tarkoitustaan kaupungissa olemiseensa, kävi ennen pitkää selväksi, että he molemmat olivat paikalla hyvin samantyyppisestä syystä: etsimässä ratkaisua tuntemattomaan ilmiöön. Missä määrin he voivat kertoa tästä asiasta ulkopuolisille eli tässä tapauksessa toisilleen, oli heidän itsensä päätettävissä. Kummallakaan ei ollut virallista vaitiolomääräystä, mutta kokemuksesta kumpikin tiesi, että koskaan ei kannattanut puhua liikaa, varsinkaan ihmiselle, jota ei tuntenut.

Ilta eteni, ja vähitellen Benton huomasi viihtyvänsä tämän hauskannäköisen suomalaisnaisen seurassa, jonka puoleen hän oli alun alkaen kääntynyt vain tietoja saadakseen. Vaikka Anja Salo osoittautui maailmaa nähneeksi tiedenaiseksi, hänessä oli silti tietynlaista ujoutta ja vaatimattomuutta. Hän puhui hiljaisella rauhallisella äänellä, liioittelematta tai itseään korostamatta. Siinä missä joku itsekeskeinen tärkeilijä olisi hetkeäkään epäröimättä kovaan ääneen väittänyt jonkin asian olevan niin tai näin, Salo esitti kantansa huomattavasti varovaisemmin. Hänellä asenteensa elämään ja sen ilmiöihin oli älyllisen pohdiskeleva. Hänessä oli nöyryyttä muuttamaan käsityksiään ja mielipiteitään, jos tosiasiat osoittaisivat ne vääriksi.

Myös Salo huomasi viihtyvänsä Bentonin seurassa. Harry Benton oli miellyttävä ja avomieliseltä vaikuttava henkilö. Kun hänen kanssaan jutteli, luottamuksen tunne syntyi nopeasti. Ystävällisesti hymyilevästä Bentonista oli vaikea uskoa mitään pahaa. Hänen sinisten silmiensä rehellinen katse sai keskustelukumppanin ikään kuin hypnoosin valtaan, ja tässä tilassa keskustelukumppani monesti uskoi varjelluimmatkin salaisuutensa Bentonin kuultavaksi. Benton oli parhainta mahdollista agenttiainesta.

Ilta alkoi jo kääntyä yötunneiksi, kun Salo ja Benton poistuivat Kultaisesta Härästä. Illan kuluessa he olivat vähitellen uskoutuneet toisilleen ja kertoneet lähes kaiken mahdollisen tehtävistään. Keskustelun kuluessa oli myös selvinnyt, että molemmilla oli huone samassa hotellissa. Oli siis lähes luonnollista, että he kävelivät sinne yhdessä läpi öisen kaupungin. He eivät tunteneet pelkoa, vaikka viime päivät olivat osoittaneet, että kävely pimeässä kaupungissa voi olla kohtalokasta. Varsinkin jos sattuu oikaisemaan puiston kautta...

- Käyn aamulla viranomaisten puheilla, Salo sanoi avatessaan hotellihuoneensa ovea. - Jos haluat jutella kanssani sen jälkeen, voimme kai tavata?

- Tottahan toki. Näin satamassa kivan pikku kuppilan. Tavattaisiinko siellä?

Vaikka nuori Anja Salo olikin tottunut matkoillaan nukkumaan mitä merkillisimmissä oloissa, uni ei tahtonut tulla tänä yönä. Salo kiemurteli sängyllään ja mietti, oliko ollut pähkähullua kertoa tuntemattomalle ulkomaalaiselle kaikki se minkä hän oli kertonut. Jos mies osoittautuisi muuksi kuin mikä hän oli sanonut olevansa, Salon päivät poliisin avustajana olisivat luetut - ja ehkä pahempaakin. Kuka tietää, vaikka tämä outo ulkomaalainen olisi kaikkien etsimä rituaalimurhaaja.